Kategoriat
Traumoista toipuminen

Pitkäkestoista traumaa kokeneena on lupa toipua omassa tahdissaan – anna itsellesi lupa kuulla sydämesi ääntä

Aloitin tämän traumoista toipumisen -blogisarjan hyvinkin suppealla yleiskatsauksella, mutta siitä huolimatta luvassa on vielä paljon enemmän. Sarja on itselleni äärimmäisen tärkeä, mutta niin myös monelle muulle. Toivonkin, että pysähdyt uteliaasti ja hieman etäämmältä ajatuksiesi ja tunteidesi äärelle – siten saat sarjastani mahdollisimman paljon irti.

Olen oppinut itse ulkomaalaisilta guruilta ja traumatyön uranuurtajilta – käynyt lukuisat koulutukset ja myös lukenut satoja kirjoja. Työskentelen päivittäin traumatisoituneiden parissa, mutta myös olen itse selvinnyt ja selättänyt kakkostyypin trauman. Siten tiedän hyvinkin tarkkaan, mistä kirjoitan.

Suomessa traumaa ei tunnusteta laajasti, eikä tunneta niin hyvin kuin pitäisi. Onneksi mennään koko ajan parempaan suuntaan – ja saan kunnian olla mukana isoissa projekteissa tälläkin hetkellä.

Sain myös kaksi mitä mahtavinta ja upeinta vierasta osaksi tätä blogisarjaa. Pääset tutustumaan näihin uskomattoman rohkeisiin ja ammattitaitoisiin naisiin, mutta pääset myös oppimaan ja tunnistamaan oman polkusi tunnistamiseksi hyvinkin tärkeitä ja sydämen lähellä piirtyviä suuntaviivoja. Ennen kaikkea alat ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaisesti trauma vaikuttaa – ja silloin, kun ymmärrät – olet jo hyvin pitkällä. Silloin sinulla on mahdollisuus toipumiseen ja ymmärryksen lisäämiseen.

Se mitä kutsumme persoonallisuudeksi, on usein selviytymismekanismeja ja tapoja, joiden kautta voimme piilottaa todellisen itsemme näkyvistä.

– Gabor Maté

Avasin trauman määritelmää yleisesti täällä. Niitä on monenlaisia: äkillisiä ja yksittäisiä voimakkaasti järisyttäviä tapahtumia, jotka vaikuttavat niin kehoon kuin mieleenkin… Mutta olemassa on myös pitkäkestoista traumatisoitumista – ylisukupolvista traumataakkaa – ja näistä kerroin ja kokosin jo oman sarjansa häpeän -blogisarjaan täällä. (Klikkaamalla pääset lukemaan koko sarjan.)

Mitä se ylisukupolvinen traumataakka sitten on ja miten niiden vaikutukset voi tunnistaa?

Ylisukupolvisten traumojen vaikutukset elämässämme eivät ole edes välttämättä tietoisuudessamme – ne periytyvät suvun mukana sukupolvelta toiselle. Maaginen ja ratkaiseva hetki onkin, kun yksi rohkea on valmis kohtaamaan trauman ja kääntämään sen toipumisen tienä eteenpäin.

Sisäisellä työllä on täten valtava merkitys niin itseen, mutta myös omille lapsille kuin lapsenlapsillekin. Se kaikki sisäinen kasvu, jota käymme itsemme kanssa, se kaikki lähtee meistä myös ympärillemme.

Tutustu myös: Mikä trauma on ja kuinka se oireilee?

Traumaa ja sen vakavuutta ei kuitenkaan määrittele missään määrin itse traumatisoiva tapahtuma ja sen sisältö, vaan se, miten tapahtuma vaikuttaa ja millaiset jäljet ja haavat se jättää. Siten kukaan muu ei voi siis sanoa tai määritellä sinun kokemusta, sen kipeyttä ja aikaansaamaa tunnekipua. Se, mikä on toiselle traumatisoivaa, ei ole välttämättä toiselle. Yksikään kokemuksesi ei ole vähättelyn arvoinen.

Kipeät ja haavoittaneet kokemukset vaikuttavat meihin eri tavoin. Toiselle liikenneonnettomuus voi aiheuttaa hyvinkin syviä pelkoja ja elinikäisen autolla ajamisen pelon. Toiselle sama voi tuntua ohimenevältä onnettomuudelta, joka ei jätä pysyvämpiä oireita jälkeensä tai vaikeuta arkea toipumisen jälkeen. Traumatisoituminen ei ole siten tahdonalainen kysymys, eikä sitä valita itse. Ja mikä on vieläkin tärkeämpää oivaltaa, on se, että…

Lapsuuden kompleksiset traumat jättävät aina jälkeensä syviä haavoja

Lapsuudessa läheisissä ihmissuhteissa tapahtuneet erittäin vaikeat kokemukset jättävät kasvavaan ihmiseen syvän kiputilan. Tätä kutsutaan kompleksiseksi traumatisoitumiseksi. Näiden tapahtumien kesto on surullisen pitkäkestoista.

Esimerkkeinä tällaisista tapahtumista ovat:

  • Päihdeperheessä kasvaminen
  • Perheväkivallan keskellä varttuminen tai
  • Vanhempien aiheuttama väkivalta

Kasvutraumat aiheuttavat aina turvattomuutta ja vaikuttavat sisäiseen turvallisuuden tunteeseen. Jos olet joutunut kokemaan jotakin tällaista lapsuudessasi, on edes hiukan lohduttavaa ymmärtää, ettet ole valinnut sitä itse. Se ei ole normaalia. Onneksi pitkäkestoisistakin vaikeista olosuhteista huolimatta on mahdollisuus toipumiseen ja sisäisen turvallisuuden tunteen kasvattamiseen.

Kauneus on sitä, että voit tuntea olevasi oma aito itsesi. Sinun ei tarvitse hakea toisten hyväksyntää. Sinun tarvitsee hyväksyä itse itsesi.

– Thich Nhat Hahn

Syvä viallisuuden ja häpeän kokemus ei ole sinusta johtuvaa. Siihen havahtuminen, vastuun kannon hyväksyminen ja anteeksi antamiseen herääminen ovat valtava harppaus – kuin hyppy tuntemattomaan, mutta myös kauniiseen kasvuun. Sisäisen häpeän tunnistaminen vie valtavan määrän energiaa, mutta se myös tuo kipeät asiat näkyväksi.

Tuottaa kenelle tahansa äärimmäisen syvää hämmennystä, pelkoa, tunteiden kanssa selviämään jäämistä ja sisäistä kaoottisuutta sopeutua olosuhteisiin lapsena, joihin ei ole ollut käsityskykyä ja ymmärrystä.

Lojaalius kasvattavaan vanhempaan, joka on ollut kaltoinkohteleva – tuottaa niin syvän käsittämättömyyden kokemuksen, ettei sitä kykene täysin ymmärtämäänkään. Rehellisyys ja asioiden läpinäkyvä esille tuominen on kuitenkin ensimmäinen askel siihen, että on mahdollista päästä pois, käsitellä traumaa, rakentaa identiteettinsä uudelleen ja asettaa itselleen suojaavia rajoja. Koota itsensä kokoon ja pitää sen jälkeen itsestään rakkaudellisesti huolta.

Muistutuksena sinulle: Kaiken kipeän ja kasvun matkalla anna itsellesi lupa maadoittua ja rauhoittua – asettua. Kipu ja kaiken haastavan on annettava prosessoitua. Se näyttää siltä, ettet tee mitään, vaikka teet aivan valtavasti. Ja tällä ”ei millään” on järisyttävän suuri merkitys.

– Emily M’Dowell

Vaikeissa olosuhteissa kasvaneilla on juuri häpeän vuoksi riski toistaa kaltoinkohtelun olosuhteita itselleen – ansaitset kuitenkin parempaa, syvästä ja pinttyneestä häpeästä huolimatta.

Tutustu myös: Kaltoinkohtelun tunnelukko – kun odottaa jatkuvasti tulevansa kohdelluksi huonosti ja hyväksikäytetyksi

Kasvutrauma tuo usein myös muitakin haasteita – siksi se juuri on niin kompleksinen. Jäljet jättävät riskin riippuvuuksiin, mielenterveyshaasteisiin, fyysisiin oireisiin, uupumukseen, pitkittyneisiin kiputiloihin, ahdistukseen, masennukseen ja myös ruuansulatusongelmiin.

Siten oman trauman tiedostamiseen herääminen viimeistään aikuisena voi tuottaa syvän säikähdyksen, mutta myös valtavan määrän surua, vihaa ja ahdistusta.

Ymmärryksen kasvaessa kuitenkin lisääntyy helpotus: oireilleni on syy ja voin toipua. Minun ei tarvitse jäädä trauman kanssa yksin. Kaiken alta kuoriutuva syyllisyyskin on mahdollista käsitellä.

Trauma haluaa tulla puretuksi kaikkine oireineen. Se on kehoon ja mieleen jäänyttä stressienergiaa, joka ilmoittaa olostaan, mutta ei löydä purkautumistietä. Siksi se on kuin loinen, tuottaen syvää avuttomuutta kantajalleen. Usein keinot sen kohtaamiseen ovat ilman ammattilaista huonot. Kuvaan olen koonnut oireita, joita trauma mukanaan tuo.

Herääminen trauman aiheuttamiin oireisiin avaa myös täysin uudenlaisen tien omaan elämään ja sisimpään – syntyy autenttisuutta ja kauneutta, kun sisäistetystä häpeästä alkaa irrottamaan.

Kaikesta selittämättömästä voi alkaa uusi rakentuva oma itse. Traumaselviytyjänä puhkeaakin kukkaan oikeassa hoitosuhteessa, kannattelevassa ja tutkivassa. Kuitenkin…

Toipumisen tie on yksilöllinen

On tärkeää, että mukaan ottaa lempeän kärsivällisyyden itseään kohtaan. Toipumisen tie on raskas, mutta se tuo mukanaan sisäisen turvallisuuden kokemuksen ja eheytymisen.

Voi olla, että jotkin haavat muistuttelevat aika ajoin olemassaolostaan, mutta ne eivät estä elämästä merkityksellistä ja omannäköistä elämää.

Sisäisen turvan kasvaessa kykenee ottamaan kolhujen kolahduksetkin hellemmin hoivaan. Kaikesta sisäisestä kauhusta, turvattomuuden kokemuksesta ja avuttomuudesta huolimatta on mahdollisuus toipua ja suuntautua oman näköiseen elämään. Ja se kestää juuri sen aikaa, kun toipuminen vie aikansa.

Se tyhjyys sisälläsi, älä pelkää tähtisilmäni. Et ole putoamassa, vaan laajenemassa.

– Susanna Jussila

Tukeeko yhteiskuntamme sitten traumasta selviytymistä?

Tästä ollaan eri mieltä. Väitän, että liian monelle on osunut kohdalle kohtaamattomuutta, syyllisyyttä, uudelleen traumatisoivia kohtaamisia ja huonoa tuuriakin. Joskus olosuhteet ovat niin huonot, ettei kohtaamiselle ole jäänyt aikaa. Onneksi on myös paljon heitä, jotka ovat tulleet kohdatuksi, kuulluksi ja nähdyksi. Joukossamme on valtavan paljon toipilaita, jotka ojentavat itsekin avun kättään.

Jotkut traumaselviytyjät kokevat jopa painostusta siihen, että pitäisi kyetä jo parantumaan, päästämään irti vanhoista kokemuksistaan ja aloittaa konemaisesti uusi elämä. Se voi yhteiskunnassamme pahimmillaan olla jopa uudelleentraumatisoivaa, varsinkin mikäli sanat tulevat itselle tärkeän tai läheisen ihmisen, tai esimerkiksi ammattiauttajan suusta.

Kukaan meistä ei olekaan täydellinen, eikä sellaiseksi tulla. Jokainen auttajakin kasvaa autettavan lähellä. Jostain löytyy kuitenkin joku, joka ottaa kopin ja kiinnittää toipumisen tiehen – kun sinnikkäästi etsii. Joskus sisulla on mentävä eteenpäin, kun muuta ei enää ole. Ja se palkitsee. Usein myös helpottaa tieto, että…

Syvä traumakokemus on aina syvää häpeää, joka on sisäistettyä huonouden kokemusta – kokonaisvaltaista uskomusta

Kompleksiseen traumaan liittyykin vahva nöyryytyksen kokemus. Jos on traumaselviytyjänä kokenut paljon painostusta, se myös aktivoi usein vanhat häpeäkokemukset uudelleen.

Nämä tuntuvatkin:

  • Syvänä arvottomuuden kokemuksena
  • Keinottomuutena traumakokemuksen edessä
  • Kyvyttömyytenä, joka ei ole tahdonalaista
  • Syyllisyyden kokemuksena ja näihin kaikkiin liittyvänä lamaantumisena, yli -ja alivireystilana

Voimme kuitenkin opettaa aivojamme ja hermostoamme aina uudelleen. Ihmisen kyky muovautua ja joustaa elämän myrskyissä on uskomaton. Tukiverkoston kanssa prosessi vie aikansa, ottaa paikkansa ja asettuu. Usko itseesi. Sinä pystyt.

Toipilaita onkin ympärillämme kaikkialla – katso siis lempeästi häntä, joka kokee sisäistä hätää

Se, että traumaselviytyjät edelleen oireilevat kaikin eri tavoin traumansa kanssa – ei ole häpeällistä, eikä tahdonalaista. Traumaselviytyjä tekee joka hetki parhaansa selviytyäkseen ja toipuakseen.

Jokaisen tie on syvä ja yksilöllinen. Tie sisältää niin suvantovaiheita kuin edistymistäkin. Tuki on kuitenkin korvaamatonta.

Joskus se on kysymys: mitä kuuluu? Joskus se on kädenojennus tai huomioiva katse. Riittää, että on toiselle läsnä.

Vaikeat, traumaattiset elämänkokemukset eivät ole normaalia kenellekään. Trauma sekoittaa aina ihmisen tasapainotilan. Traumasta toipuminen todellakin vaatii aikaa, sekä eritoten sitä, että ympärillä on turvaa, myötätuntoisuutta, ihmisiä tukemassa toipumisessa ja kannattelevaa tukea – olivat auttajat sitten läheisiä, ystäviä tai sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia.

Tämän julkaisun lopuksi haastankin sinut, rakas lukijani, yhdessä olemaan sensitiivinen

Elämme aikaa, jossa mallit muokkautuvat. Elämme pelon keskellä. Elämme aikaa, kun kaikki olemme olleet osa kollektiivista traumaa – korona-aikaa. Media on täynnä hätää ja usein joudumme katsomaan hieman tarkemmin ja tietoisemmin löytääksemme toivonkipinän.

Jokainen meistä voi kuitenkin auttaa itseään kääntämällä kelkkaa toivon ja toiveikkuuden puolelle. Olla läsnä ensin itselleen – ja sitten ympärilleen. Olemme armollisuuden tarpeessa.

Haastan sinut läsnäoloon ja kuunteluun. Se on ainut asia, jota jokainen meistä kaipaa. Se on toivon tuottamista – joka leviää.

Se on ainut asia, jolla luomme turvaa, mahdollisuuden toipumisen tielle ja kokemukseen ymmärretyksi tulemisesta – ensin itsellemme ja sitten vierustoverillemme. Välittämisestä käsin.

Toivonkipinöin,

💗 Veera

Vastaa